Aika ajoin näkee lehdissä tai muussa mediassa keskustelua siitä, kuinka toinen lapsi muuttaa elämää rajummin kuin ensimmäinen. Äsken Meidän perhe -lehteä kahvikupin äärellä lukiessani törmäsin taas samaan asiaan kun siellä annettiin kirjavinkiksi Taina Lainasalon ja Silja Salmen Kun kolmesta tulee neljä -kirja. Itse en ole kyseistä kirjaa nähnyt enkä luultavasti aio etsimällä etsiäkään luettavaksi, mutta jos tuo opus vastaan joskus tulee niin voisin sen ehkä lukaistakin. Meillähän tuo ei ole ajankohtainen, sillä kahdesta tulikin kerralla neljä, mutta kirja vaikuttaa lehden esittelyn perusteella erittäin mielenkiintoiselta.
Useissa blogeissa, joita olen jo vuosia seurannut ja joihin on syntynyt esikoinen samoihin aikoihin meidän lasten kanssa, odotetaan jo kiivaasti toisen lapsen syntymää, tai ainakin tärppäämistä. Itselleni tämä on hyvin kaukainen ajatus, sillä tällä hetkellä on aikoja kun epäilen, saanko edes nykyisiä lapsiani kunnialla kasvatettua aikuisiksi. Meille ei siis ihan heti ole toiveissa kolmatta lasta, voi olla että sen aika tulee nopeammin kuin uskommekaan, mutta toisaalta voi olla että sen aika ei tule koskaan, aika näyttää. Nautin nyt tästä hetkestä kahden lapsen äitinä.
Niin kuin varmasti joku teistä muistaakin, olin lievästi shokissa kun sain kuulla odottavani kaksosia. Moni asia on varmasti jo käytännön syistä erilailla nyt, kuin mitä olisi ollut jos meille olisi tullut vaan yksi lapsi. Olen kuitenkin päättänyt heti alkuun, että minä en jumahda kotiin lasten kanssa vain, koska heitä tuli kaksi kerralla, vaan lähden rohkeasti kokeilemaan uusia asioita. Mitä sitten jos lapset huutaa julkisilla paikoilla, se on elämää! Tai mitä sitten jos viereinen mamma katsoo paheksuen kun en aina juoksekaan lapsen perässä puistossa vaan yritän yleissilmäyksellä jatkuvasti arvioida kumpi lapsistani tarvitsee minut milloinkin. Monissa asioissa lasten kanssa reissatessani olen saanut kuulla olevani täysin hullu (eritoten toiset kaksosten äidit ovat tämän sanoneet), mutta asenne ratkaisee! Voin luvata että kun olet selvinnyt neljän tunnin junamatkasta yksin kahden yliväsyneen vuoden ikäisen kanssa, vieläpä melko rauhallisissa tunnelmissa, olet varma että pärjäät missä vaan! Ja mitä rankempi matka, sen paremmalta kotielo taas hetken maistuu! Asenne ratkaisee!
Mutta palatakseni takaisin aiheeseen. Minähän en mitään tiedä yhden lapsen kasvattamisesta, joten voin olla toki aivan väärässäkin ja tietysti kaikissa perheissä on omat juttunsa, mutta oma kuvitelmani on että tämä väite toisen lapsen syntymästä pitää paikkaansa. Ensimmäisen lapsen kanssa voit tehdä halutessasi kaiken juuri lapsen oman rytmin mukaan. Kun perheeseen syntyy toinen lapsi, on tämä esikoinen jo vaatimassa omiaan, eikä vauva saakaan määrätä koko perheen rytmiä, saatikka omia kaikkea vanhempien huomiota vaan on jaettava se tasan molempien lasten kanssa. Voi tulla mustasukkaisuutta isomman lapsen osalta ja pieni taas ymmärrettävästi vaatii tietyn huomionsa kun on täysin riippuvainen vanhemmistaan. Jne jne.
Tavallaanhan asia ei ole kovin erilainen meilläkään, huomiota on opittava jakamaan ja vaikka voisi olettaa ja toivoa, ei kaksi samanikäistäkään aina kulje täysin samassa rytmissä vaikka kuinka yrittäisi. Suurin ero on kuitenkin siinä, ettei meillä tiedetä muusta. Luulen että ei ole vanhemmille niin suuri shokki opetella suoraan toimimaan kahden lapsen kanssa, kun muuttaa kaikki totutut tavat (no joo, ei nyt ihan kaikkea onneksi kuitenkaan mutta paljon) toisen lapsen syntyessä.
Kovasti aihe minua kiinnostaa, joten jos siellä ruudun toisella puolella on mielipiteitä tai kokemusta asiasta, kuulisin mieluusti olenko aivan metsässä pohdintoijeni kanssa! Ja tämä teksti on tietysti kirjoitettu meidän kokemusten pohjalta kun kaksoset on esikoiset, olisi kiva myös kuulla jos perheessä on jo entuudestaan lapsi/lapsia kun monikot syntyvät.
Ja hei kokeneemmat, millon tajuan että meitä tosiaan on neljä kahden sijaan ja ruokaakin on tosiaan laitettava niin että se riittää kaikille meille!? :D